keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Ekat kaverisynttärit

Viime viikolla Pulu oli kutsuttu ensimmäisille kaverisynttäreille. Siis sellaisille, joille vanhemmilla saati sitten pikkuveljillä ei ollut asiaa. Sai mennä yksin. Koska on jo iso tyttö. Ja jännitti.

Lahjaksi valittiin päivänsankarin toiveiden mukaisesti palapeli, mutta ei prinsessa-aiheista, koska ei pojat sellaisista saata tykätä. Hyvä, ei tarvinnut kinata. Päiväunien jälkeen tällättiin: kynsien lakkaus - tottakai, ja hiusten kiharrus. Puoli tuntia kihartamisen jälkeen kiharat olivat suoristuneet. Syy: hikoilutti niin kovasti kun piti jännittyneenä koko ajan hiulata edestakaisin ja ympäri. Uudet kiharat syntyivät kutenmiten kosteaan tukkaan.

"Jospa äiti sinun ja veljen pitäisi kuitenkin tulla mukaan." totesi tyttö vielä hetkeä ennen oven avausta.

Pim-pom, ja ovi aukeaa. Päivänsankari on komeana meitä vastassa. Pulu ojentaa paketin ja sankari nappaa sen.

"Heiii... mitä piti sanoa?" huutelee päivänsankarin äiti kauempaa.

"Ai niin. Kiiitoooos!", kuuluu jo jostain olohuoneen puolelta.

"Ei, kun tervetuloa..." :)

Pulu ei malttaisi edes takkia riisua, saati sitten heipattaa äitiä ja veljeä, niin kiire on synttäreitä juhlimaan. Se siitä jännityksestä siis. Onneksi.

Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin kotiin haetaan väsynyt, mutta erittäin onnellinen tyttö.

Omille synttäreille on muutama vieras jo katsottuna.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Kainalokaveri

Joka yö pienet kädet kurottuvat kohti pinnasängystä. Vinkaisu - tai kaksi, niin että äiti varmasti herää. Kurottaudun ja kölläytän Pojan viereeni. Nukahdamme heti. Viime yönä herään uuteen vinkaisuun, pieni pyjamapukuinen pötkylä kierähtää kylkeen kiinni ja pieni, lämmin käsi etsii omani. Hiljaisuus. Vai kuuluuko sittenkin rutinaa kun äidin sydän pakahtuu?

Aamuyöstä parisängyn päädyn takaa kuuluu vieno kysymys, saisiko tulla viereen ja Pulu sukeltaa peiton alle toiselle puolelle.

Onneksi isä on ollut nuhaisena evakossa viereisessä huoneessa ;)


Nimet vaihtoon

Viikonloppuna Pulu päätti, että alkaakin kutsua isäänsä tämän etunimellä.

"Eikäääh! Isipä kertoo millä nimillä saatte kutsua: Isi, Päällikkö tai Kapteeni" vitsaili isä ja vinkkasi silmää.

Tyttö meni hiljaiseksi. Mietti hetken.

"Hyvä on. Minä olen sitten Perhosensiipi, Katkaisija tai Haarukka!"

tiistai 22. lokakuuta 2013

Ensimmäisiä sanoja

Pulun ensimmäinen sana oli Äiti. Aluksi molemmat vanhemmat olivat Äiti, huolimatta siitä kumpaa tyttö sattui tarkoittamaan. Pulu oppi nopeasti puhumaan selkeästi, eikä käyttänyt juurikaan vauvakieltä tai lässyttänyt. Ässä vähän sössähti alkuun, mutta sekin korjaantui ihan huomaamattaan. Nyt tekstiä tulee jatkuvalla syötöllä siitä hetkestä kun silmät aukeaa, siihen kun ne taas olisi suljettava yöunien ajaksi. Auton etupenkillä istuessa sen huomaa parhaiten: hiljaista hetkeä ei takapenkillä ole ja jos vaikka keskittyy hetken pelkästää liikenteeseen tai, tunnustan, väsyy hetkeksi vastaamaan niin jo huudetaan haloota ja äitiiiii, mikset vastaa. Mutta mitä vastataan kysymyksiin kuten:

"Mistä kastemadot syntyy?"
"Mikä sen pojan nimi oli siellä niin kun kerran nähtiin?"
"Miksi puut on noin korkeita?"
tai sitten
"Äiti, kertoisitko siitä kun mä synnyin?" joka ikinen kerta kun ajetaan sairaalan ohi :). Noh, tähän kysymykseen toki osaan vastata, mutta joka kerta... Onneksi kun kysymystä hieman tarkentaa ja kysyy mitä Pulu haluaisi siitä kuulla niin vastaus yllättää: "No niistä tuttikuvista." Usein riittää siis kun kertaa millaisia tutteja hänellä oli, silloin kun vielä oli tutteja.

Myös pojan ensimmäinen sana oli Äiti. Tai Äijä, mutta tarkoitus on sama. Nyttemmin eniten käytetty sana on Ikkä (iskä) ja Ikko (sisko). Isää tuntuu Pojalla olevan ikävä koko ajan, kun etusormi ojollaan kysytään ikkää joka kerta kun ulkoa kuuluu ääniä, auto menee ulkona ohi tai kaukana näkyy mieshahmo.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Perässä pysymistä

Opittuaan kävelemään, Poika oppi kiipeämään. Nyt harrastuksen tueksi on valjastettu kotoa löytyvät pienet jakkarat, jotka kätevästi kulkeutuu haluamaansa kohteeseen ja voilá, pöydällä ollaan. Jäbä on yllätetty viime aikoina seisomasta wc-pöntön kannelta, lastenhuoneen pöydältä, keittiönpöydältä ja tietty lempikohteestaan hedelmäkupilta, jossa kypsyy äidin kasvattamat tomaatit. Niitä kun on niin kiva nakella ympäriinsä.

Toinen vakioherjuus on kukkamultien roplaaminen. Pulun päiväkerhon aikaan loppuviikosta olisi hyvää aikaa tehdä ruokaa nälkäiselle kerholaiselle ja useimmiten Poika viihtyykin keittiössä kattiloiden ja kauhojensa kanssa. Sitten äkkiä onkin liian hiljaista ja sankari löytyy olohuoneesta mullan ruopimiseen keskittyneenä. Ison fiikuksen alta löytyy multaa jo kuppeihin ja kattiloihinkin kaavittavaksi.

Tuollaisina hetkinä sitä huomaa valppaan isosisko-apurin seuranpitäjän merkityksen. Jollei sisko oma-aloitteisesti raportoi veljen töllöntöistä, häntä voi aina kysyä tarkistamaan mitähän se pikkuveli nyt mahtaa tehdä jos itse uskaltaa riskeerata, että alkaa sattua ja tapahtua käymällä vaikkapa nopeasti wc:ssä :). Pikkuhiljaa Pulusta alkaa myös kuoriutua veljen leikittäjä. Majaleikit jo sujuu, nukkeja hoitaen tai kirjoja lueskellen tai muuten vain majaan kerättyjä aarteita ihaillen. Vahvatahtoisena tyttönä Pululla tuntuu välillä olevan vaikeaa antaa pikkuveljenkin leikkiä esim. teekutsuilla tai legoleikeissä, veljen leikit kun nyt sattuneesta syystä muistuttavat enemmän leikkien sotkemista eivätkä juurikaan suju niin kuin isosisko haluaisi. Välienselvittelijän rooli lankeaa tietysti äidille.

Siinä missä Poika on täysin nykyisin isänsä perään, on äiti päässyt taas kiemurtelemaan Pulun suosioon. Tätä armollista tapahtumaa taisi edesauttaa tyttöjen yhteinen reissu kaupunkiin eräänä sunnuntaina. Pulun toiveesta lähdettiin shoppailemaan tuntia ennen aukioloaikojen päättymistä, hiki hatussa polkupyörällä. Iiiiihanat keijunsiivet pussissa käytiin leikkikentällä ja syötiin hampurilaiset hämärtyvässä illassa ja johan on äiti taas ollut pop. Mukavaa. Olisihan se pitänyt kai jo aiemmin tulkata selvemmin huomionkipeydeksi kun Pulu-ressun kommentit alkoivat olla "Sä saat enemmän rakkautta veljeltä" tai "Miksi veli varastaa sut äiti kokonaan itselleen?". Ehkäpä sen jälkeen on osannut huomioida hänen eriarvoiseksi kokemiaan tilanteita taas tarkemmalla silmällä ja ainakin se on auttanut: vain äiti kelpaa viemään illalla nukkumaan ja lukemaan iltasatua. Mutta voisi se äiti silti käydä useammin siellä nyrkkeilemässä kun isi on niin hauska... :)

perjantai 20. syyskuuta 2013

Rakas isi

"Äiti, minä rakastan vain isää. Isi on ihana. On kauhean kova ikävä isiä. Milloin isi tulee töistä?", huokailee Pulu ja jatkaa:
"Äiti... oon tosi pahoillani, mutta minä rakastan vain isiä. Kyllä minä sinuakin vähäsen. Ihan vähäsen vain rakastan. Kun minä rakastan vain isiä."

Juu. Selväksi tuli.

"Äiti? Etkös sinä voisi joskus lähteä pois vähäksi aikaa täältä kotoa? Sitten me voitaisiin olla pikkuveljen ja isin kanssa ihan vain kolmestaan."
"Taidan alkaa etsiä asuntoa meille isin kanssa. Mutta voidaan me sitten joskus täälläkin tulla käymään sinun ja pikkuveljen luona. Mutta vain joskus."

Auh. Nyt jo vähän kirpaisi.

"No mitäs varten sitten sinä tulet aina äitin peiton alle yöllä etkä mene isin viereen vaikka rakastat vain isiä?, uskaltaudun kysymään.
"No kyllä mä sustakin tykkään!"

Rakasta isiä kaivataan kaiket päivät. Odotetaan milloin ovi käy ja isi tulee töistä. Välillä haaveillaan, että äiti lähtisikin töihin isin sijaan ja taas kysytään milloinkohan se isi muuten nyt oikein tulee. Niin kai se on. Äiti kun on koko ajan paikalla, pitää totella ja tehdään tylsiäkin asioita eikä vain vaihdeta riekkuvaihdetta päälle niin alkaa pieniäkin kypsyttää. Poikakaan ei isänsä kaulasta otettaan laskisi kerran kun syliin pääsee. Niin ja toisaalta mikäs siinä, nytpä voi äitikin sitten hyvillä mielin antaa muille laatuaikaa keskenään ja käydä vaikka happihyppelyllä tai hakkaamassa nyrkkeilysäkkiä - win-win, uskoisin :)

maanantai 2. syyskuuta 2013

Draamaa

Erittäin nälkäinen Poika vetelee jo toista pullollista velliä iltapalapöydässä eikä huoli muuta ruokaa. Pulukin on nälkäinen ja lähes vaatii puuronsa mustikkakeittoineen - tavallisesti kun puuro ei todellakaan kuulu ykkösenä iltapalatoivelistalle. Lähden hakemaan omaa puurolautastani kun Poika päättää alkaa sotkemaan oikein toden teolla ja vellipullo nurinniskoin vetää pitkää viivaa pitkin pöytää, syöttätuolia ja itseään. Torun Poikaa pyyhkiessäni suurimmat vellit itse sankarista ja nostan tämän lattialle. Samassa suu vääristyy ja alkaa juuri ja juuri kuultava niiskutus. Hetkeä myöhemmin alkaa parku isosiskon suusta:

"Äitiiii! Mulle tuli niin paha mieli kun tollee pahasti sanoit veljelleeeeee! Yäää... Nyt kyllä pyydät anteeksi!"

Poika on tällä väliin siirtynyt muutaman metrin päähän olohuoneeseen, piilottanut päänsä nojatuolin käsinojan taakse ja nostanut voluumit kohti kaakkoa.

"No hyvänen aika... Äiti pyytää sitten anteeksi." Yritän maanitella karjuvaa, suhisevaa ja sylkevää, tomaatin punaista poikaa syliin ja pyydän anteeksi niin kauniisti kuin vain osaan. Pulu on selvästi tyytyväinen ja jatkaa ruokailua, mutta Poikaan esitys ei pure. Show jatkuu. Käännän selän ja lähden viemään puurolautasta keittiöön. Silloin perästä köpöttää Poika kädet ojossa, syli kelpaa ja esitys on ohi.

Huh...