lauantai 24. elokuuta 2013

Like father like son

Poika peri isältään punaisen tukan. Ei punertavan. Punaisen. Vauvakuvat näistä kahdesta ovat lähes yksi yhteen. Aivan kuin samasta puusta veistetty. Mutta voiko olla, että lapsi voi periä muutakin? Tapojakin? 

Muutama päivä sitten Poika bongasi yöllä pitämäni topin ja vaatimalla vaati sen itselleen. Eikä luovuttanut vaikka yritin vaihtaa ties mihin. Se oli saatava illalla viereen sänkyyn, kainaloon ja posken alle. Seuraavana päivänä yritin ujuttaa toppia pesuun. Ei onnistu. Nyt toppi nimittäin tulee mieleen päivälläkin moneen otteeseen ja äiti johdatellaan makuuhuoneeseen sitä hakemaan. Ja kun nuha iski, paras lohtu sylin lisäksi löytyi mistäs muusta kuin äidin yöpaidan kanniskelusta ja korvalla pitelystä. Sinällään tämä ei tietysti ole mitenkään erikoista vaan moni lapsi varmasti rauhoittuu äidin tuoksusta ja kaipaa juuri esim. vaatteita viereensä. Ihmetyttää vain tai lähinnä huvittaa kuinka mummin kertoman mukaan 35 vuotta sitten eräs pieni punatukkainen poika toimi aivan samoin. Pojan Unikiepu oli mikäs muu kuin äidin vanha yöpaita. 

Aikoinaan yritimme muuten samaa Pulun kanssa saadaksemme tämän nukkumaan paremmin omassa sängyssä. Nukuin unipupu peiton alla ja kainalossa viikkotolkulla, mutta vaikka kuinka yritimme ei pupu koskaan kelvannut unikaveriksi. Ei vielä tänäkään päivänä. Pulu valitsi unikaverinsa itse vasta viime aikoina. Aivan sattumalta muuten ensimmäisen jo sairaalassa saamansa lelun, pienen pehmeän vauvanuken. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti